Me Vihreät olemme pitkään kritisoineet Suomen puolustuspolitiikkaa. Emme pohjaa kritiikkiämme toisen maailmansodan traumoihin ja aseveliakseliin, emmekä sisällissodan nationalistiseen voitonhurmaan tai katkeraan, veriseen tappioon. Historiamme sisältää rauhan- ja pasifistisen liikehdinnän, vaihtoehtojen aktiivisen etsimisen ja rakentamisen, mutta myös viime vuosien hallituspolitiikan ja vastuun ottamisen muiden ikävistä päätöksistä.

Turvallisuuspoliittiset linjauksemme ovat kuitenkin olleet ideologisia eivätkä pohjaudu konkreettisiin valtasuhdeanalyyseihin. Tämä on ollut mahdollista ja jopa suotavaa vuosina jolloin lähialueemme ja Euroopan lähialueet ovat rauhoittuneet, talouskasvu on antanut tasapainon illuusion ja olemme voineet osoittaa tulevaisuusvisiomme keskustelussa uusista turvallisuusuhista joihin kuuluvat ympäristö- ja muiden katastrofien torjunta, asevelvollisuuden ja militarismin kritiikki sekä turvallisuusoptioiden löytämisen Eurooppalaisen integraation kautta. Näinä rauhallisina aikoina olemme myös onnistuneet Suomessa korjaamaan, joskin kosmeettisesti, joitain asevelvollisuusjärjestelmän räikeimpiä ongelmia.

Turvallisuuspolitiikan helpot vuodet näyttävät kuitenkin olevan takana päin. Taloudellinen kasvu on pysähtynyt ja jää mahdollisesti heikoksi pitkäksi ajaksi. Samalla sotilaallisen voiman käyttö ulkopolitiikan välineenä on palannut Eurooppaan rajanaapurimme Venäjän viime vuosien toiminnan johdosta. Tämä on tilanne, jossa meillä on mahdollisuus ja tarve avata keskustelu uudesta vihreästä turvallisuuspolitiikasta.

Emme näe että aiemmat perusperiaatteet olisi pakko hylätä, joskin niiden hylkääminen on yksi mahdollisuus monista. Emme halua luopua tehottoman ja epäoikeudenmukaisen suomalaisen asevelvollisuusarmeijan kritiikistä, vaan ehdotamme jonkinlaista sotilas- ja turvallisuuspoliittista liittoutumista. Nämä tavoitteet tosiasiallisesti myös tukevat toisiaan, sillä asevelvollisuusjärjestelmän tuottamat laajat reservit tykinruokaa luovat monelle illuusion siitä, että Suomi on puolustuskykyinen yksinäänkin.

Keskustelu mahdollisesta Natoon liittymisestä on Suomessa parhaillaan käynnissä ja hyvästä syystä. Toivotamme keskustelun tervetulleeksi ja haluamme esittää vihreiden liittoutumisperiaatteen muuttamista. Olemme eri mieltä siitä, mitä kohti tarkalleen ottaen pitäisi politiikalla pyrkiä, mutta samaa mieltä siitä, että vaihtoehdoista on käytävä rehellinen keskustelu, jotta voimme valita selkeiden vaihtoehtojen välillä.

Esittelemme alla kritiikkimme nykylinjan eli liittoutumattomuuden jatkamiselle ja sen jälkeen kaksi vaihtoehtoa liittoutumiselle, joista ensimmäisen on kirjoittanut Markus Drake ja jälkimmäisen Jarno Lappalainen.

Terveisin,

Markus Drake & Jarno Lappalainen

***

Nykylinjan kritiikki: Sitoutuminen liittoutumattomuuteen vaarantaa Suomen turvallisuuden

Sitoutumalla nykyiseen liittoutumattomuuteen sitoudumme nähdäksemme myös kuvitelmaan siitä, että sotilaalliset uhat kuuluvat menneeseen maailmaan ja meidän tulee jatkossakin turvautua kapenevaan ja myös tulevaisuudessa tehottomaan ja epäoikeudenmukaiseen asevelvollisuusarmeijaan.

Voimme allekirjoittaa sen, että EU on erinomainen turvallisuutta rakentava yhteisö. Se ei kuitenkaan ole turvallisuutta tarjoava yhteisö. EU ei ole sotilasliitto, sillä ei ole omia joukkoja eivätkä sen jäsenmaat ole vahvasti sitoutuneet puolustamaan toisia jäsenmaita. EU:n lailla myöskään rauhankumppanuusohjelmiin osallistuminen ei tarjoa turvatakuita. Onhan Venäjäkin Naton rauhankumppani.

Suomen puolustuksen uskottavuutta pidämme kyseenalaisena: määrärahat ovat kiistatta riittämättömät modernin kaluston hankkimiseen ja reservin taidot rapistuvat kertausharjoitusvarojen puutteessa. Huomattavaa on, että järjestelmä ei nojaa kuvitelmaan siitä, että mahdollinen aggressiivinen ulkovalta pysäytettäisiin. Pikemminkin tarkoituksena on hyödyntää “valtakunnan syvyyttä” eli käyttää reserviläisarmeijaa vauhtitöyssyinä paremmin varustellun ja ammattimaisen hyökkääjän edessä. Tilanteen osuessa kohdalle inhimillinen kustannus on hirvittävä.

Tämäkin skenaario on kuitenkin vanhanaikainen. Todennäköisin turvallisuusuhka Suomelle ei liene se, että joudumme mittavaan maasotaan. Sen sijaan todennäköisempää on se, että sisäpolitiikkaamme tai alueemme rajoihin pyritään vaikuttamaan sotilaallisella uhalla painostamalla. Viron pronssisoturikiistassa tästä oli jo viitteitä, mutta Viron osalta liittoutuminen antaa sille selkänojaa vastustaa suvereniteettinsa loukkauksia. Samaa ei voi sanoa Ukrainasta, jonka alueesta lohkaistiin parissa päivässä merkittävän suuri osa laukaustakaan ampumatta ja ilman että länsimailla tai Ukrainan asevelvollisuusarmeijalla oli mitään mahdollisuuksia ehtiä reagoimaan ajoissa. Tälläkin hetkellä Ukrainan, joka on Naton rauhankumppani, sisäisten asioiden järjestäminen on kaikkea muuta kuin ukrainalaisten itsensä käsissä, sillä todellista sotilaallista turvaa aggressiivista naapurimaata vastaan ei ole.

Suomen kansalaisten itsemääräämisoikeutta on suojeltava uskottavalla sotilaallisella voimalla. Mikäli sitä ei tehdä, luovutetaan päätösvaltaa tulevissa kriisitilanteissa pahimmassa tapauksessa sotilaallisesti voimakkaammalle ulkovallalle.

Vaihtoehto 1: Eurooppalainen puolustusfederaatio

Vihreiden tulisi aktiivisesti pyrkiä saamaan suomen liittoutumaan ja muodostamaan turvallisuussopimuksia muiden eurooppalaisten maiden kanssa ja EUn kautta rakentaa yhteistä eurooppalaista sotilaallista turvatakuujärjestelmää. Pitkän linjan tavoitteena on kansallisten ja kansallisen ideologian sidottujen armeijoiden lakkauttaminen ja yhteinen eurooppalainen demokraattisessa kontrollissa oleva puolustusrakenne. Tämä tarkoittaisi pohjoisamerikan strateginen fokuksen siirtymisen Tyynen meren suuntaan sekä USAn poliittisen järjestelmän perustavanlaatuisen epäluotettavuuden, ailahtelussaan äärimmäisen interventionismin ja isolationismin välillä hyväksimisen ja siihen lopputulokseen päätymisen että Euroopalla on transatlantismista erilliset strategiset tarpeet.

Nopeimmat askeleet tähän suuntaan ovat tiivistetty puolustusyhteistyö muiden liittoutumattomien EU-jäsenmaiden kanssa, aktiivinen toiminta yhteisten EU-turvallisuuspoliittisten linjauksien luomiseksi energiaturvallisuuden alueella ja yhteisen ulkopolitiikan kautta sekä yhteisesti päätetyt puolustusvoimien operaatiot. Keskipitkä tavoite tulee olla yhteinen EUn loukkaamattomuuden turvaaminen sopimuspohjaisesti ja koskemattomuuden turvaaminen EU-voimin.

Vaihtoehto 2: Nato-jäsenyys

Suurin osa EU-maista on rakentanut turvallisuustakuunsa Naton varaan. Nato on valtaosin eurooppalainen puolustusliitto, jonka jäsenistä ainoastaan kaksi on mantereen ulkopuolelta. Vaikka yhteinen EU:hun nojaava eurooppalainen puolustus olisi monella tapaa päätöksenteoltaan lähempänä yksittäistä Suomen kansalaista, on sellaisen järjestelmän pystyttämiseen suhtauduttava tietyllä skeptisyydellä. On kysyttävä, miksi ne 22 EU-maata, jotka ovat myös Naton jäseniä, olisivat kiinnostuneita rakentamaan rinnakkaista puolustusjärjestelmää, jonka toimintakyvystä ei ole takeita.

Syitä olla ryhtymättä Natolle rinnakkaisen järjestelmän rakentamiseen sen sijaan on useita. Pelkästään EU:n pohjalle rakentuva puolustusliitto ei esimerkiksi pystyisi nojaamaan maailman suurimman sotilasmahdin, Yhdysvaltojen, tukeen. Tämä tarkoittaisi joko turvallisuustasosta tinkimistä tai mittavia taloudellisia lisäpanostuksia puolustukseen, joista jälkimmäinen ei välttämättä ole mahdollista talouskasvun taittumisen oloissa. Samat ongelmat pätevät pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön.

Nato-jäsenyys sen sijaan liittäisi Suomen osaksi jo olemassa olevaa eurooppalaista puolustusjärjestelmää, jossa päätöksenteko perustuu konsensusperiaatteeseen eli yksimielisyyteen. Se siis tuskin tarkoittaisi alistumista Yhdysvaltain käskyvaltaan tai sapelinkalistelua milloin mihinkin suuntaan, vaan turvatakuiden ohella päätösvallan saamista siitä, miten Nato Euroopassa toimii. Vaikka Yhdysvallat Naton suurin sotilasvoima onkin, ei sillä siis silti ole liittoumassa yksinvaltaista asemaa. Tästä käy esimerkkinä Irakin sota, johon Nato ei osallistunut ja useat Nato-maat olivat kriittisiä operaatiota kohtaan. Esimerkiksi Turkki jopa siinä määrin ettei sallinut maa-aluettaan invaasiossa käytettävän.