Perussuomalaisen kansanedustaja Immosen poseerattua Eugen Schaumanin muistomerkin edessä yhdessä kaikenmaailman ryysyfasistien kanssa nostin taas kerran esille faijani kirjan vuodelta 2013, Flickorna på Nappari – En Herrgårdsroman. Kirja on tositapahtumiin perustuva Austen-pastissi, sijoitettuna Uudellemaalle Kokemäelle* alkaen 1905, kertoen tarinan poikamaisista itsenäisyystaistelijoista, kunniallisuudesta ja moraalin muutoksen ajasta. Se on myös tarina Suomen itsenäistymisestä ja siitä miten Lennart Hohenthal ampui prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen ja sittemmin bustattiin ulos Katajanokan vankilasta. Vankilakeikassa mukana ollut Osborne Hancock ja hänen aikansa Tigerstedtin kartanon tyttöjen opettajana on kirjan varsinainen stoori, ja loistava sellainen.

Kirja on kuitenkin myös poliittisesti ladattu, tavalla jota en usko faijani tarkoittaneen. Se nimittäin kertoo tarinan Suomen itsenäisyystaistelusta ilman ainoatakaan ”suomalaista” toimijaa.

Tigerstedtien, Hancockien ja Hohenthalien lisäksi tarinassa seikkailee (ja joskus sekoilee) Engströmejä, von Knorringeja, Zilliacuseja, Zetterbergejä, Brjusoveja, Carpelaneja… Mannerheimejä, tietenkin. Tarina liikkuu luontevasti Pietarista Geneveen ja Balkanilta ja Kaukasukselle. Jopa palvelusväki ovat Nadezjdoja ja Françoiseja, pappi on Bengelsdorff ja suomi on neljäs tai viides kieli, se jota käytetään ruotsin, venäjän, ranskan ja englannin jälkeen kun halutaan pitää jokin asia todella salaisena, kuten nuo vaaralliset sanat, minä rakastan sinua, oudolla kielellä piilotettuna jotta ei edes palvelusväki ymmärtäisi.

On harmi että kirjaa ei ole käännetty suomeksi. Se on nimittäin totuudenmukainen tapa kirjoittaa maamme syntytarinan joka tekee täysin näkymättömäksi sen suomalaisuuden jota Immoset pitävät fetissinään. Jopa heidän uusin harharetkensä, Eugen Schaumanin muistomerkille, osoittaa ristiriitaiseksi, jopa tyhjäksi, heidän järjettömän uhonsa yhdestä kielestä ja yhdestä mielestä. Suomen itsenäisyys oli monikulttuurinen, kapinallinen tavalla jonka Immoslaiset mielellään kieltäisivät, ja siihen kuului luontevana osana niin se ruotsi jonka asemaa historiallisessa kompromississa, ”kaksikielisessä Suomessa”, he kaikin keinoin yrittävät horjuuttaa kuin myös se venäjä johon he nyt katsovat, yrittäen saada siitä vastapainoa tai ankkuria vetääkseen ruotsin sille tasolle mille he katsovat sen kuuluvan, suomelle alisteisena kielenä.

SuomenSisulaiset yrittävät horjuttaa yli satavuotiasta historiallista kompromissia. Faijani, ehkä sitä tajuamatta, osoittaa kirjallaan Flickorna på Nappari että me muut yhtä hyvin voimme kirjoittaa heidät ulos siitä historiasta jonka he, sitä tuntematta, pitävät jotenkin luontaisesti ja kiistattomasti omanaan.

* Ansioitunut ja kunnioitettu tutkija ja blogisti Kaisa Kyläkoski huomasi heti pahan mokan jonka tein kirjaa lukiessani ja myös pika-uudelleenlukemisessa: koska suuri osa Osborne Hancockin elämästä jota kuvaillaan kirjan alussa sijoittuu Fiskarin ruukille sijoitin päässäni Napparin Uudellemaalle, ja vielä ruotsinkieliselle Länsiuudellemaalle. Muistan vielä kirjan ensimmäisen läpiluvun aikana hahmottaneeni selkeästi junamatkojen tapahtuneen Turku-Helsinki-välillä, mikä tietenkään ei pidä paikkaansa. Muutenkin on asioita joihin olisi pitänyt reagoida jotka selkeästi viestivät kielen vaihtuneen suomeksi kun puhutaan Napparin kartanon alueen asukkaiden kanssa: Tigerstedt vääntyy muotoon ”Tiilestatti”, ”Norrinkit” mainitaan ja paikallinen ”storbonde” on nimeltään Jaakkola joka asuu Voltin kartanossa, ”jota ei tarvitse ottaa laskuihin. Vaikka hän on kylän rikkain mies niin hän ajaa yksinkertaisia vaunujaan itse.”

Varsinainen pointtini, että on MAHDOLLISTA kirjoittaa tarinan Suomen itsenäisyystaistelusta ilman ainoatakaan suomalaista toimijaa, ei muutu. Se, PITÄISIKÖ niin tehdä, on toinen kysymys johon Kyläkoski tarjoaa oman vastauksensa: ”Historiaa ei kukaan voi omistaa ja sen ymmärtäminen tarkoittaa sen uudelleen kirjoittamista.” Lauseen viimeisestä osasta olen täysin samaa mieltä. Ensimmäisestä en niinkään, sillä nykypolitiikassa on liikkeellä kovia yrityksiä omia osia historiasta omia poliittisia päämääriä varten. En sano että se olisi oikein, mutta se on mahdollista, ja näen tekstini enemmän varoituksena siitä mihin tämä omiminen johtaa kuin osallistumisena itse omimiseen.