Kaksoiskärjen lisäksi toinen vahvaan perinteeseen nojaava mekanismi Bündnis 90/Die Grünen-puolueen sisälllä on naiskiintiö, joka vaikuttaa koko puolueen rakenteeseen. Big Four”, eli puolueen ja parlamenttiryhmän kaksoiskärjistä koostuva nelikko RothÖzdemirTrittinKünast, on epävirallisesti mutta tiukasti kiintiöitetty niin että puolueen oikeisto- ja vasemmistosiivillä on yhtäläinen edustus. Mitä sukupuoleen tulee, kiintiö on virallinen, ja varmistaa naisten edustukseksi vähintään puolet paikoista. Sama pätee hallituksiin yleensä, sama pätee ehdokas-asettelussa ja ylipäänsä puolueen rakenteissa: naisten osuus voi vain poikkeustapauksissa alittaa 50 %, kuten jos naispaikka on auki ja naisia ei asetu ehdolle, jolloin vastuullinen yleiskokous päättää miten asiassa edetään. Frauenquote, siis.

 Naiset ylös!

Naiset ylös!

Ja vaikka yleiskokous päättäisikin täyttää naispaikan miehellä, niin naisilla on tähän päätökseen veto-oikeus. Eikä pelkästään tähän. Riittää että puoluekokouksessa 10 naista tai muissa kokouksissa yksi nainen vaatii erillistä nais-äänestystä, niin sellainen toteutetaan, aiheesta riippumatta. Nais-äänestys,Frauenabstimmung, omaa veto-oikeuden eli pakottaa aiheen käsittelyn siirtämisen seuraavaan kokoukseen. Tämä ehkä kuulostaa melko heikolta välineeltä, mutta tarkoittaa esimerkiksi hallitusosallistumisneuvotteluissa tai ehdokaslistoja tehdessä todellista blokkausta.

Naisille varatut paikat ehdokaslistoilla ovat kaikki parittomat paikat. Listavaalijärjestelmässä tämä on merkittävää, koska paikka ”1” on kaikista tavoitelluin, ja varattu nais-ehdokkaalle. Parilliset paikat ovat nimellisesti avoimia paikkoja, eli sekä naiset että miehet voivat hakea niitä. On kuitenkin epätavallista että naiset veisivät miesten paikkoja, ja puolueen sisäisessä kielenkäytössä niitä myös kutsutaan miespaikoiksi.

Tietenkään abstraktia ”miestä” tai ”naista” ei ole olemassa, varsinkaan politiikassa. Esimerkiksi 2009 Europarlamenttivaaleissa neljät ensi paikkaa olivat erittäin tarkkaan neuvoteltu puolueen vasemmisto- ja oikeistosiipien välillä: Ensimmäinen naispaikka oli neuvoteltu Rebecca Harmsille, vasemmistosta, toinen oikeistosiiven Reinhard Bütikoferille, joka jätti puolueen puheenjohtajuuden ehdokkuuden takia. Seuraavat kaksi paikkaa menivät ”kansalaisjärjestöille”, Amnesty Internationalin Saksan pääsihteeri Barbara Lochbihlerin ottaen kolmannen paikan ja Attac Deutschland-perustaja Sven Giegold neljännen. Vasemmistosiipi sai siis jonkinlaisen neuvotteluvoiton, houkuttelevan listan nimissä. Mielenkiintoista on kuitenkin loppulista ja sen takana ollut prosessi. Harva BDK-(Bundesdelegiertenkongress eli Saksan Vihreiden yleiskokous, josta enemmän myöhemmin) edustaja nimittäin olisi ollut valmis lyömään vetoa mistään niistä seuraavista 10 paikasta jotka lopulta johtivat valituksi tulemiseen.

Suomalaiseen vaalijärjestelmään tottuneelle listavaalijärjestelmä tuntuu vieraalta, mutta ainakin äänestäjä pystyy tekemään realistisen arvion siitä, kenen eduksi annettu ääni lopulta on. 2009 Die Grüne menivät Europarlamenttivaaleihin 12 edustajalla, vaalien jälkeen niitä siis oli 14, ja jopa pessimistisimmät pitivät paikkoja 1-10 täysin varmoina. Tämän huomioiden on merkittävää, miten avoin, demokraattinen ja jopa sattumanvarainen paikkojen jakoprosessi oli. Useita korkeita listapaikkoja haki jopa neljä ehdokasta, ja koska listapaikat äänestetään yksi kerrallaan, niin jokainen kokousedustaja joutui usein tilanteeseen jossa yllättäen vastakkain oli alueelliset intressit, puolueen sisäinen poliittinen suuntaus, henkilökohtaiset lojaaliteetit ja jopa pyrkimys tasapainoiseen listaan. Kaikki nämä tekijät vaikuttivat varsinaisiin henkilövalintoihin puoluekokouksen aikana paljon enemmän kuin sukupuoli, juuri koska lista itsessään on sukupuolitettu. Aihe on siis tavallaan etukäteen käsitelty, ja muut erot nousevat näkyviin.

Mitä tämä sitten tarkoittaa vuoden 2013 Bundestagsvaaleille, jotka ratkaisevat Euroopan suunnan?

Saksan vihreillä yhden ainoan kerran ollut yksi ”kärkiehdokas”: Joschka FischerBundestags-vaaleissa 2005. Tämä tietenkin rikkoi naiskiintiötä vastaan, joten siihen tarvittiin yleiskokouksen erillinen hyväksyntä, mihin Joschka myös pakotti puolueen, uhkailulla, kiristyksellä ja lirkuttelulla.

Viime vuosina (muina kuin 2005) Die Grüne ovat menneet parlamenttivaaleihin ”kärkinelikollaan” eli puolueen ja parlamenttiryhmän johtokaksikoilla. Tämä on kuitenkin muuttumassa. Ensi kerralla siis lisää tulevasta kärkikaksikosta, Claudia Rothin onnistuneesta taktikoinnista ja puolueen sisäisestä kampanjasta naiskiintiön puolesta. Tähän soppaan sotkeutuu ihan kaikki: ”epäonnistuneet” Berliinin landtags-vaalit 2011 (kasvua vain 4,5 %),Dany Cohn-Bendit ja vasen-vasen-kärkiehdokkuuden haamu.

Lopuksi: tässä on B90/Grüne-kampanja joka startattiin kansainvälisenä naisten päivänä 8 maaliskuta. Tavoitteena on saada naisia liittymään puolueeseen, tällä hetkellä vain 37,4 % jäsenistä ovat naisia. Vaikka muut puolueet ovat vielä huonompia (Die Linke ovat lähes samoissa numeroissa, 37 %, SPD 31 %, CDU 26 %, FDP 23 % ja CDUn baijerilais-sisarpuolue CSU 19 %) niin Vihreissä tavoitteeksi kuitenkin otetaan 50 – 50-jako. Saa nähdä vaikuttaako tämä kampanja asiaan. ”Kuka on ärsyttävämpi kuin Claudia?” ”Kuka saa Cemin näyttämään vanhalta?” ”Kuka ottaa Renaten kanssa yhteen?” ”Kuka sahaa Jürgenin tuolia?” ja iskulauseena ”Mieluummin sinä kuin joku äijä!” On hauska nähdä miten puolueen johdon myönteisiin puoliin voi kuulua sellainen asia kuin omien heikkouksiensa tiedostaminen ja julkiselle kuvalleen nauraminen.

Claudia: tietoisesi yksi Saksan ärsyttävimmistä poliitikoista. Ja hyvä niin.

Claudia: tietoisesi yksi Saksan ärsyttävimmistä poliitikoista. Ja hyvä niin.