Julia Seeliger valitaan 2006 puoluevaltuuskuntaan kun hän esittäytyy "Basis"-ehdokkaana

Julia Seeliger valitaan 2006 puoluevaltuuskuntaan kun hän esittäytyy ”Basis”-ehdokkaana

Keskustelu ennen Saksan 2013 liittopäivävaaleja (Bundestagswahl) keskittyy oppositiopuolueissa tietenkin siihen kuka niissä on kansleriehdokkaana. Ainoa puolue jolla on realistisia mahdollisuuksia korvata Angela Merkel on SPD, mutta jokaisessa puolueessa on tapana asettaa yksi ehdokas yli muiden, jota sitten esitellään sinä mahdollisena omana kansleriehdokkaanaan. Paitsi Bündnis 90/Die Grünen, jonka demokratiakäsitykseen on perinteisesti kuulunutrotaatioperiaatteen ja naiskiintiön lisäksi yleinen johtajavastaisuus. Puolueessa yleensä pärjää melko hyvin jos pystyy esittäytymään kentän (die Basis) osana, ja johtajuuteen ja johtajiin suhtaudutaan ihan periaatteesta epäillen.

Alkuaikoinaan puolue ratkaisi johtaja-kysymyksen julistamallaFundamentaloppositionia, jolloin ei tarvittu miettiä sitä kuka puolueesta osallistuisi hallitukseen. Myöhemmin, kun hallitusvastuut olivat jo fakta (alkaen Hessenin Rot-Grün-hallituksella 1983, jossa Joschka Fischer toimi ympäristöministerinä), kehittyi askel askeleelta nykyinenDoppelspitze-malli jossa kahden kärki johtaa vaalitaistelua.

Miten tähän päästiin? Ensimmäisen Bundestag-ryhmän muodostamisesta alkaen ryhmällä oli kolme ”puhujaa” (Sprecher/Sprecherin) joista kaksi oli naisia, yksi mies, ja jotka vaihtoivat roolia vuosittain. Vuodesta 1994 ”puhujat” vaihtuivat ”puheenjohtajiksi” ja niitä on aina ollut kaksi, mies ja nainen.

Trittin vanhoina hyvinä viiksi-aikoina

Trittin vanhoina hyvinä viiksi-aikoina

Federaalitasolla kesti aina vuoteen 1998 ennen kuin puolueenvaalikampanjavideoissa (vuoden -94 videoita ei edes tuotettu itse, vaan aika annettiin antirasistisille aloitteille) näytettiin ja kuultiin puolueen varsinaisia kärkiehdokkaita, ja silloinkaan heitä ei videossa nimetty, kuultiin vain ääninä ja nopeasti ohi vilahtelevina mustavalkokuvina videon loppupuolella. Videossa esiintyivät silloin ensimmäistä kertaa se varsinainenkaksinkertainen johtokaksikko: silloisenparlamenttiryhmän puheenjohtajat Kerstin Müller ja Joschka Fischer sekä puolueen puheenjohtajat Gunda Röstel ja Jürgen Trittin, Trittin silloin vielä upeilla viiksillä. Kuitenkin pieni salaviesti kulkee koko videon läpi: lenkkeily oli tuolloin painonsa kanssa taistelevan Fischerin harrastus, ja hän toimi jo tuolloin myös puolueen ”salaisena puheenjohtajana”.

Konsepti toimi, vaalivoitto tuli, CDU/CSU vaihdettiin Rot-Grüniin, Joshkasta tuli ulkoministeri, Trittinistä ympäristöministeri, Müller jatkoi parlamenttiryhmän johtamista. Itä-saksalainen Röstel jaksoi kaksi vuotta puolueen puheenjohtajana katsella miten Fischer jatkuvasti tuli hänen tontille ennen kuin hänet korvasi Renate Künast ja Röstel vetäytyi politiikasta. Künast nousi myös kuluttajansuojaministeriksi kun puolet hallituskaudesta oli ohi.

Vuoden 2002 vaalitaistelusta tuli vedenjakaja Saksan Vihreiden historiassa: vaalitaistelua johti yksi ainoa ja vielä miespuolinen kärkiehdokas, puolueen silloinen kiistämätön johtohahmo, ulkoministeri Fischer. Siinä missä hänen kasvonsa vain vilahtivat 1998 mainoksessa hän on vuoden 2002 videossa oikeastaan ainoa sisältö, viestinään ”jos haluatte minun jatkavat ulkoministerinä, joudutte äänestämään Vihreitä, jotka huonosta maineestaan huolimatta ovat oikeastaan ihan OK”. Hän oli suosittu, huomattavasti eri siipien ja porukoiden taistelussa tahriintunutta puoluetta suositumpi. Fischer taisteli puolueen sisällä ja voitti: naiskiintiöstä poikettiin, puoluevaltuusto (Parteirat) ehdotti häntä yksinäiseksi kärkiehdokkaaksi ja puoluekokous hyväksyi aloitteen.

Jälleen kerran aiempaa henkilökeskeisempi vaalikampanja näyttää tepsineen. Vihreät paransivat tulostaan, syöden SPDn kannatusta. Osana vaalikampanjaa Vihreät olivat kuitenkin sitoutuneet SPDn liittolaisiksi kieltämällä kerta toisensa että voisivat hyväksyä liiton myös konservatiivien kanssa. Vaikka konservatiivit tekivät hyvät vaalit ja SPD hävisi kannatuksessa Vihreät joutuivat neuvottelemaan erittäin hankalasta asemasta: kaikki muut vaihtoehdot oli suljettu pois. Fischer pääsi jatkamaan ulkoministerinä, mutta muuten hallitusohjelmasta tuli Vihreille tuhoisa. (Tästä neuvotteluprosessista ja sen seurauksista pitää varmaankin kirjoittaa lisää myöhemmin.) Linja vakiintui, henkilöpelleily oli OK, ja Fischer niin suosittu että hänen kasvoillaan Vihreitä myytiin jopa Eurovaalikampanjassa 2004. Lopussa pelleilevät kärkiehdokkaat Rebecca Harms ja Dany Cohn-Bendit (silloin Saksassa ehdolla, Ranskan vihreiden kyvyttömyyden takia).

Vuonna 2005 puna-vihreä hallitus kaatui ennenaikaisesti, kun viimeinen puna-vihreä osavaltiohallitus oli kaadettu. Uupuneelta näyttävä Fischer istuu vaalikampanjavideossakaatuneen tai kaadetun puun rungolla ja selittää miten lepakot ja peltohiiret eivät uhkaa työllisyyttä, vaan konservatiivien politiikka, ja että ympäristösektorille ollaan luotu uusia työpaikkoja. Demareita ja Vihreitä rankaistiin ankarasti sosiaalireformeistaan (Hartz IV), Itä- ja Länsisaksan vasemmistopuolueiden yhteen kasvaminen jatkui ja vei molemmilta ääniä, ja Demareiden Schröderin pääsi Rot-Grünin sijaan johtama Suurta Koalitiota kolmannella kanslerikaudellaan. Irakin sodan vastustaminen ei ollut uskottavaa kun kerta oli ollut mukana päättämässä Kosovon pommituksista. Fischerin pyyntö äänestäjille että he jatkaisivat Vihreiden tukemista tuntui yhtä väsyneeltä kuin miltä hän näytti. Puolue oli valmistautumassa oppositioon, ja tietyssä mielessä ”back-to-basics”-politiikkaan kahden hallituskauden jälkeen.

2009 vaalikampanjavideo vastasi tätä: liuta ”tavallisia” vihreitä, joista jokainen kertoo spesifisestä (vaaliohjelmasta poimitusta) teemasta ja lopettavat yhteiseen ”työpaikkoja”-vaatimukseen, jonka jälkeen ne kaksi ex-ministeriä jotka EIVÄT olleet Fischer; Renate Künast ja Jürgen Trittiin, lupaavat ”miljoona uutta työpaikkaa” ja ”työskentelevänsä sen eteen”.

Ensin ilman kärkiehdokasta tai edes mainonnassa näkyvää ehdokasta, sitten neljän koplalla, sitten yksi johtaja, ja viimeksi kahden kärjellä.

Mitä tämä tarkoittaa Vihreiden vaalikampanjalle 2013?

Ehdokkaan tai ehdokkaiden on tultava siitä nelikosta josta aiemmin olen kirjoittanut. Fischerin paluusta on puhuttu, ja hän onkin ainoa nelikon ulkopuolelta jolla olisi saumaa johtaa vaalikampanjaa. Kaikki puhuu kuitenkin sitä vastaan että häntä itseään kiinnostaisi, ja yhtä lailla sitä vastaan, että hänen kaksi yksilökeskeistä ja jopa puolueen vastaista kampanjaa 2002 ja 2005 oltaisiin annettu puolueessa anteeksi.

Puolueen sisällä ehdotettiin yksittäistä kärkiehdokasta, eli käytännössä Jürgen Trittiniä.

Viiden nuoren naisen ryhmä, kaikki 80-luvulla syntyneitä vasemmistopoliitikkoja, joista yksi kansanedustaja (Agnieszka Brugger), yksi kaupunginvaltuutettu ( Berliinin Katrin Schmidberger), yksi Berliinin kaupunkialueen valtuustossa istuva ( Kreuzberg-Friedrichshainin Gesine Agena), yksi osavaltion parlamentissa istuva (NRW:n Verena Schäffer) ja Vihreiden Nuorten puheenjohtaja (Sina Doughan), olivat valmistaneet vastaiskun joka löi kuin salama puolueen sisällä. Heti sen jälkeen kun ”yhden yksittäisen kärkiehdokkaan” malli mainittiin, he julkaisivat valmiin avoimen kirjeensä. Sisältö oli yksiselitteinen: ”Näpit irti kiintiöstä!” ja julistus keräsi nopeasti naisia allekirjoittajiksi puolueen kaikilta tasoilta.

Että tästäkö viiksettömästä miehestä yksin ehdokas?

Että tästäkö viiksettömästä miehestä yksin ehdokas?

Tämän jälkeen puolueen ”hallitusvasemmistoon” kuuluva Trittiniä yksin ehdolle on uskaltanut ehdottaa ainoastaan puolueen oikeistosiipeen kuuluva Boris Palmer, ja kukaan ei pidä yksittäistä ehdokkuutta todennäköisenä tai edes mahdollisena.

Nuorten naisten syötön jälkeen pallo oli Claudia Rothilla, joka laukoi. ”Kyllä, olen ehdolla kärkiehdokkaaksi , joka tulisi valita jäsenäänestyksen kautta.” Score. Roth on puhtaan matematiikan ja taktisen rakentamisen kautta varmistanut paikan puolueen johdossa ja näkyvimmällä paikalla vuoden 2013 vaalien alla. Kukaan ei tule ehdottamaan puhdasta miesjohtoista kärkeä, se olisi puolueessa itsemurha. Yhden kärkiehdokkaan malli, johon puolueen oikeisto oli petaamassa ”uskottavaa” vasemmistoehdokasta eli miestä, on torpattu. Neljän koplaa kukaan ei halua. Claudia on siis puolueensa toinen kansleriehdokas jo ennen kuin ensimmäistä liikettä vaalivalmistelujen suuntaan on varsinaisesti tehty.

JÄLKIRAPORTTI:

Kärkiehdokasäänestys jäsenistön keskuudessa tuli, mutta Claudia tuhoutui yllätyksekseen siinä täysin. Paluu puolueen eteen ei ollut helppoa, mutta sitä helpotti Grüne Jugendin ja muiden tukijoiden järkkäämä #candystorm (jossa siis Claudian esiintyessä heiteltiin järjettömät määrät karkkia ympäriinsä, vastavoimana jatkuvalle #shitstorm:ille) riitti lopulta Bundestagin varapuheenjohtajuuteen puoluemandaatilla.

Julia Seeliger, jota esittelin puolueen Basis-tyyppiesimerkkinä jätti sittemmin puolueen, palasi uudestaan, ja lähti taas vetämään, työskennellen nykyään Bonnin Piraattipuolueen paikallisparlamenttiryhmän toiminnanjohtajana.