Just joo. Saksan vihreistä ehkä yleisin virheellinen ”tieto” on että he ovat jakautuneet kahteen blokkiin, fundamentalisteihin ja realisteihin, ”fundis” ja ”realos”. Aloitetaan siis tästä.

Jakolinjoja on ollut Saksan vihreiden historiassa monia. Oma lempparini on tietenkin ”müslis” vastaan ”mollis”, eli myslinmussuttajat vastaan molotovinviskojat, joka on ollut ehkä joskus läsnä Berliinissä ja Hampurissa jossa vihreä liike syntyi ja rakentui suureksi osaksi pohjautuen massiivisiin talovaltausliikkeisiin ja luonnollisella tavalla seurasi valtausliikkeen sisäistä jakoa ”neuvottelijoihin” ja ”ei-neuvottelijoihin”. Omat esteettiset arvostukseni kuitenkaan eivät vastaa laajempaa todellisuutta jossa vihreät jollain ihmeen tavalla ovat läsnä myös muualla kuin pienissä radikaalipiireissä, ja itse asiassa istuvat kaikissa Saksan kuudessatoista osavaltion Landtagissa ja on ollut hallituksessa pariinkin otteeseen.

Vihreiden oman historiankirjoituksen mukaan Saksan vihreät saivat alkunsa neljän liikkeen yhteen kasvaneena poliittisena edustuksena. Ydinvoiman vastainen, feministinen, rauhan- ja ympäristöliikkeet olivat 70-luvun aikana pettyneet SPDn yhteistyöhön konservatiivivoimien kanssa, pettyneet maanalaisen vastarinnan yksisilmäisyyteen, pettyneet SDSää seuranneiden kommunististen, usein maolaisten, pien-sirpaleryhmien, ”K-gruppen”, toiminnan näköalattomuuteen. Tältä pohjalta nousi uusi uljas ympäristön arvoja ja kansalaisten tarpeita kunnioittava vihreä puolue, Die Grünen, kuin risupartainen Venus suoraan aalloista.

Tämä puolivirallinen versio historiasta ei pelkästään ohita niitä suurkaupunkien usein väkivaltaisia vastarintaliikkeitä jotka tarjosivat Vihreille paitsi tarvittavan fyysisen ja poliittisen tilan kasvaa, myös antoivat yhtä tarpeellista poliittista dynaamisuutta ja tietenkin puoluekaaderin, Joshka Fischer varmaan tunnetuimpana tapauksena. Se, mikä samalla ohitetaan on, miten ja miksi juuri nämä melko korkean profiilin äärivasemmistolaiset, joihin Joshkan lisäksi kuuluvat myös sellaiset nykyiset voimahahmot kuin Reinhard ”Büti” Bütikofer ja Winfried Kretschmann (molempiin tulee varmaan aihetta palata myöhemmin) päätyivät muodostamaan nimenomaan puolueen ”reaalipoliittisen” eli johdonmukaisesti hallitusvaltaan pyrkivän, myös konservatiiviyhteistyölle avoimen siiven.

Tämä on kuitenkin täysin johdonmukaista: vaikka olivatkin ”äärivasemmistolaisia”, niin nämä toimijat tulivat sentään perinteisen politiikan kentältä, ja keskeinen kysymys heillä oli valta ja sen ottaminen, jotta pääsisi sen avulla ajamaan läpi ohjelmassaan linjattuja yhteiskunnallisia muutoksia. Ne jotka tulivat liikkeistä, varsinkin rauhan- ja feministisestä, mutta myös anarkistisesti suuntautuneet Spontit, vaativat muutosta koko suhtautumisessa politiikan tekemiseen ja yhteiskunnan muuttamista ilman vallan ottamista. Suhtautuminen yhteiseen proggikseen oli heillä siis valtakriittisempi, ja heidän kritiikki sitä vastaan että puolue askel askeleelta rakensi itsestään myös koneen vallan ottamiseksi eikä vain sen kritiikiksi, antoi heille sen vihatun ”fundamentalisti”-määrittelyn. Ilmeisesti käsitettä käytettiin ensimmäistä kertaa 1982, jolloin Die Grünen sai Hessenin osavaltion Landtags-vaaleissa 8 %. Vaaliohjelmassaan he olivat julistaneet ”Fundamentalopposition gegen die lebensfeindliche und undemokratische Politik von SPD, CDU und FDP” eli fundamenttaalioppositiota SPDn, CDUn ja FDPn elämälle vihamielistä, epädemokraattista politiikkaa vastaan. Niitä jotka kieltäytyivät myös vaalivoiton jälkeen menemästä SPDn kanssa hallitukseen kutsuttiin nimelläfundis. Sisäisen taistelun lopputulos oli, että vihreät eivät menneet SPDn kanssa hallitukseen, vaan tukivat SPDn muodostamaa vähemmistöhallitusta kolme vuotta, jonka jälkeen lopulta kuitenkin menivät yhteiseen hallitukseen 1985. Joschka Fischeristä tuli ympäristöministeri.

Monet keskeiset ”fundis” jättivät puolueen hävittyään taisteluja liittyen hallitusosallistumiseen. Ekososialistiblokki jätti puolueen 1990, radikaaliekologit 1991. Varsinkin Fischerin aika ulkoministerinä, johon kuului osallistuminen YK-mandaatin alaisuudessa tapahtuvaan Nato-operaatioon Kosovossa, oli myös liikaa monelle pasifistille ja antimilitaristille. Vielä tähän aikaan ”fundi”-siipeen lukeutui yli puolet puoluekokouksien delegaateista. Fischerin painostus, voimasanat ja lopulta argumentit Saksan historiallisesta velvollisuudesta estää kansanmurhia, epäsuoraan syyttäen oman puolueensa pasifistisiipeä natsikollaboraattoreiksi, tarvittiin pelastamaan puoluejohdon linja.

Puolueen ”fundit” eivät koskaan ole kutsuneet itseään sillä nimellä. On kuitenkin selvä että puolueella on vasemmistosiipi, mutta tämä ei katso olevansa millään tavalla fundamentalistinen. ”Realo”-nimitys sen sijaan on syntynyt pitkälti itsemäärittelynä, vaikka eivät katso myöskään olevan puolueen oikeistosiipeä, vaan pikemmin niitä jotka tekevät reaalipolitiikkaa. Nimitys syntyi puolueen ulkopuolisen työryhmän, Frankfurtin sponti-skenen eli Joshka Fischerin, Dany Cohn-Benditin ja muiden perustaman ”Arbeitskreis Realpolitik”. Nämä boikotoivat pitkään Frankfurtin vihreitä, koska nämä olivat liian fundi.

Tietenkin siivet mielellään kutsuvat toisiaan milloin milläkin haukkuma- tai lempinimellä, mutta vasemmistosiipi on itsemäärittelyssään ”linke”. Jokaisen puoluekokouksen ensimmäisenä iltana puolueen vasemmistosiipi kerääntyy keskustelemaan ja jopa äänestämään omista kannoistaan suhteessa puoluekokouksen kysymyksiin. ”Linke”-tapaaminen ei ole virallinen osa ohjelmaa, mutta jotenkin sille aina löytyy aikaa, vaikka myöhään meneekin, aamutunneille asti. Vasemmisto-identiteetin omaa arviolta noin 40 % puoluekokouksen delegaateista. Tämä siipi kuitenkin on tietenkin myös sisäisesti jakautunut.

Perinteisten aluepainotteisten, henkilöpoliittisten ja perinteeseen nojaavien jakojen lisäksi tärkein on varmaankin jako ”Regierungslinken” ja muiden välillä. Regierungslinke ovat niitä joiden poliittiseen kokemukseen kuuluu osallistuminen hallitustyöhön kahden hallituskauden aikana. Nämä katsotaan usein olevan lähempänä ”realoja” käytännön politiikassaan kuin mitä julkisten puheidensa pohjalta olettaisi.

Realot” myöskin tapaavat keskenään samaan aikaan, ja myös heihin kuuluu yleensä arviolta noin 40 % puoluekokousdelegaateista. Kahden siiven välillä siis on noin 20 % liittoutumattomia, jotka tilanteesta riippuen yleensä pystyvät siirtämään enemmistön puolelle tai toiselle. Tämä tekee puoluekokousten puheista erityisen tärkeitä, niissä ei pelkästään toisteta jo tuttua, vaan yritetään usein retoriikan, argumenttien ja jopa painostuksen kautta ratkaisemaan tiukoiksi odotettuja äänestyksiä. Ai niin, joo, ”realot” ovat tietenkin myös monella tapaa sisäisesti jakautuneita. Varsinkin nuoremmat heidän siivestä kieltävät kuuluvansa mihinkään siipeen ja kutsuvat itseään ”reformereiksi”, viitaten sekä puolueen sisäiseen uudistamiseen, että yleiseen vasta-vallankumouksellisuuteen ja uudistamishaluun. Joka haluaa kuulua tähän ryhmään voi vaikkapa ostaa itselleen T-paidan.

Kaksi melko tasoissa olevaa siipeä, joiden enemmistösuhteet puolueen historian aikana ovat muuttuneet, joskus rajustikin, ovat luoneet puolueeseen omalaatuisen kulttuurin. Henkilökohtaiset ystävyyssuhteet siipien yli ovat täysin normaaleja, kuten myös siipien sisäinen vihollisuus tai vähintäänkin kilpailu. Puolueen sisäisen formalisoidun oikeiston ja vasemmiston välien ylläpitäminen ja suhteiden tasapainottamiseksi Die Grünen sisälle on vuosien aikana rakentunut hienostunut rakenne, jonka mukaan puolueen sisäisiä paikkoja ja asemia jaetaan.

Yleistunne on myös että siivet, kilpailustaan huolimatta, myös arvostavat toisiaan. Jokainen tietää, että ilman tätä jakoa puolue olisi vähemmän kuin mitä se on, ja että varsinkin muodollisen vallan tasajako mahdollistaa oman siiven jatkumon myös vaikeina aikoina. Siksi juuri mikään ei aiheuta yhtä syviä skismoja puolueen sisällä kuin tästä jaosta poikkeaminen, kuten viimeksi Berliinissä, jossa puolueen oikeistosiipi käytti jäsenistöenemmistönsä ottaakseen vallan myös paikallisjärjestön hallituksessa. Sen jälkeen sekä Berliinin kaupungin vihreän paikallisyhdistyksen (Landesverband) että kaupungin oppositiossa oleva kaupunginparlamentin ryhmän kokoukset ovat kuulemma olleet yhtä huutamista, halkeamisuhkauksia ja erillis-lehdistötiedotteita. Tästä varmaan myös lisää myöhemmin.

JÄLKIRAPORTTI 2014:

Berliinin Vihreiden LV ja kaupunginparlamentin ryhmä ovat nykyään eheytyneet ja kokoukset pidetään taas yhteisinä ja kuulemma ihan sivistyneesti.

Realot ovat viime aikoina profiloituneet ”realistisen” maahanmuuttajapolitiikan ajamisella, Baden-Württenbergin osavaltion pääministeri Winfried Kretschmannin johdolla. ”Kretsch” on siitä melko tyypillinen saksalaisrealo, että hän alunperin tulee vanhoista vasemmistopolitiikan ryhmistä, hänen tapauksessa kuitenkin autoritaariselta puolelta, maolaisesta Kommunistischer Bund Westdeutschland.